Osallistuin viikonloppuna pikkujoulujuhliin. Kyseessä oli naisten ilta, kahdeksan leidiä ja rajaton määrä kuohuviiniä koolla. Kun kilistelyä oli jatkunut jonkun aikaa, joku keksi, että kaikki pöydän ympärillä istuvat naiset kertovat vuorotellen, mikä on heidän suurin haaveensa.
Kierros alkoi vierestäni ja haaveilu alkoi. Yksi nainen ilmoitti haaveekseen kirjoittaa kirjan. Toinen taas haaveili siitä, että kahdelta pieneltä lapselta jäisi enemmän aikaa omaan itseen. Kolmas haaveili siitä, että aloittaisi taas kuoroharrastuksen.
Oma vuoroni oli viimeisenä. Jo ennen kuin vuoroni tuli, tajusin pudonneeni ajatuksissani täysin eri tasolla kuin muut pöydässä istujat. Tunsin itseni täydellisen ulkopuoliseksi ja samalla alkoi ahdistaa. Totesin ettei minulla ole kuin yksi haave, se että puolisoni paranisi. Miten se siinä tilanteessa vielä kaiken ahdistuksen keskellä kuulosti jopa niin kliseiseltä? Olisin halunnut saman tien poistua paikalta, tuntui kun ilta olisi yhtäkkiä saanut ikävän käänteen josta ei ollut paluuta. Kuin kesken hauskien juhlien, joku olisi halunnut tarkoituksellisesti muistuttaa, missä minun elämäni todellisuus tällä hetkellä menee.
En poistunut paikalta, otin lisää kuohuviiniä. Vähän kyllä ahdisti vielä seuraavanakin päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti