Välitilassa

Odotus ja epävarmuus ovat maailmassa tunnetusti pahinta. Sama pätee myös syövässä. Koepalojen tuloksien odottelu on jotakuinkin yksi haastavimmista hetkistä mitä syöpäpotilaan puoliso ja epäilemättä myös syöpäpotilas itse joutuvat kokemaan.

Aika ajoin mieli on täynnä toivoa, uskoa ja haaveilua yhteisestä terveestä tulevaisuudesta. Sitten vähän väliä vajotaan pohjamutiin; puolisoni erityisesti harrastaa tätä, että muutama päivä ennen koepaloja hän ilmoittaa, ettei oikeastaan haluakaan parantua, koska elämässä ei ole mitään järkeä muutenkaan…

Mutta pääasiassa aika koepalojen ottamisesta niiden tuloksen saapumiseen menee epämääräisessä välitilassa. Elämä ikään kuin pysähtyy joksikin aikaa. Ei uskalla sopia mitään kenenkään kanssa, kun ei tiedä, tuleeko ensi viikolla tieto joka lamaannuttaa taas kaiken, vai tuleeko tieto, joka kenties luo kaikelle uutta toivoa. Ei voi kun toivoa että asia ratkeaa pian, oli suunta sitten kumpi tahansa.

Miten minusta tuli ulkopuolinen?

Osallistuin viikonloppuna pikkujoulujuhliin. Kyseessä oli naisten ilta, kahdeksan leidiä ja rajaton määrä kuohuviiniä koolla. Kun kilistelyä oli jatkunut jonkun aikaa, joku keksi, että kaikki pöydän ympärillä istuvat naiset kertovat vuorotellen, mikä on heidän suurin haaveensa.

Kierros alkoi vierestäni ja haaveilu alkoi. Yksi nainen ilmoitti haaveekseen kirjoittaa kirjan. Toinen taas haaveili siitä, että kahdelta pieneltä lapselta jäisi enemmän aikaa omaan itseen. Kolmas haaveili siitä, että aloittaisi taas kuoroharrastuksen.

Oma vuoroni oli viimeisenä. Jo ennen kuin vuoroni tuli, tajusin pudonneeni ajatuksissani täysin eri tasolla kuin muut pöydässä istujat. Tunsin itseni täydellisen ulkopuoliseksi ja samalla alkoi ahdistaa. Totesin ettei minulla ole kuin yksi haave, se että puolisoni paranisi. Miten se siinä tilanteessa vielä kaiken ahdistuksen keskellä kuulosti jopa niin kliseiseltä? Olisin halunnut saman tien poistua paikalta, tuntui kun ilta olisi yhtäkkiä saanut ikävän käänteen josta ei ollut paluuta. Kuin kesken hauskien juhlien, joku olisi halunnut tarkoituksellisesti muistuttaa, missä minun elämäni todellisuus tällä hetkellä menee.

En poistunut paikalta, otin lisää kuohuviiniä. Vähän kyllä ahdisti vielä seuraavanakin päivänä.

Miten sinä jaksat?

Kun puoliso sairastuu syöpään, niin joka ikinen ystävä, tuttava, kadunmies tai mikä lie esittää syöpäpotilaan puolisolle kysymyksen: miten sinä jaksat?

Olen joka kerta yhtä ymmälläni vastauksen kanssa. Lähes poikkeuksetta olen viljellyt kahta valmista fraasia: en minä jaksakaan, mutta on pakko tai sitten vastakysymystä: onko minulla vaihtoehtoja?

Totuus menisi siellä jossain välissä: joinain päivinä jaksan paremmin, joskus en lainkaan, äh, menee liian pitkäksi tilitykseksi. Jos joku on keksinyt tähän paremman vastauksen, tai jos ylipäätään tietää ko. kysymykseen vastauksen, niin kuulisin mielelläni.

Tervetuloa kuuntelemaan

Olen 34-vuotias nainen, jonka puoliso on toipumassa syövästä. Tai no, toipumista tietysti toivotaan. Perustin tämän blogin tänä marraskuisena aamuna lähinnä purkaakseni tuntojani menneeltä raskaalta vuodelta, kirjoittaminen kun on varsin terapeuttista puuhaa.

Vaikka terve maalaisjärkikin jo sanoo, että syöpä koskettaa aina myös potilaan läheisiä, olen silti ollut yllättynyt ja järkyttynyt monista tuntemuksista, joita puolisoni sairastuminen sai minussa aikaan. Eipä silti, harvapa osaa saatika harvanpa tarvitsee asiaa ennalta miettiä, että mitenköhän itse reagoisi.

Kun oma puolisoni sairastui, etsin verkosta vimmaisesti vertaistukea. Jonkun verran löysinkin keskusteluryhmiä, joissa monien tuntemukset tuntuivat tutuilta. Vaikka mainitsin kirjoittavani lähinnä selventääkseni omia ajatuksiani, teen sen julkisesti siksi, että toivon, että ehkä jollekin minun tekstini voisivat tarjota sitä vertaistukea, jota itsekin kaipasin.

Tervetuloa kuuntelemaan, palaan pian.